"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."
"Meillä on vastatuuli", sanoi Davanne.
"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää", huusi don Luis.
Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.
"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!"
Sable… Sille-le-Guillaume…
Maa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.
Vihdoin Alençon.
Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan takana olevaan metsään.
Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin. Viimeinen ottelu oli käsissä.