Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.
Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä esityksiä teki hän Florencelle?
Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi raivokkaasti:
"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska minä palan intohimosta, luulette te…? Milloinkaan ette ole niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne, Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin… Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun omaan tapaani… ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on vain valmistava varoitus."
Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa. Kivet vyöryivät luolan eteen.
Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet, graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi kallioiden alle.
Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.
Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.
Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu, laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin juuriin.
Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä revolverillaan.