"Älkää liikkuko", huudahti hän, "muuten ammun teidät!"
Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada kuulaa ruumiiseensa.
Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:
"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!… Millainen pässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella kirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette olekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi näin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin. Mitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko poliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on vain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi on hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen polkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava muutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon oli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten sormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä huomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni, Lupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni mutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme yhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni. Toiset tekevät sen minun puolestani…"
Don Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin, tarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen olkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.
"Se onnistui!" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan. "Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin harvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai kuinka, Florence?"
Hän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin viekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin nopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.
Ratkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten leuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten kauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli kadonnut.
Aukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät otteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten… sitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.
Raajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin ponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta: