"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys. Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni. Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte, niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty toteen — siitä minä huolehdin — tulette te vaimokseni. Vastaatteko myöntävästi, Florence?"
Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.
"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö, luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne, kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en voi… en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen, te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska itkette… te haluatte kuolla…"
Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa. Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten, takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja huusi:
"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää. Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista mielettömyyttä!"
Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.
Kolmannella kerralla irtautui kivi.
Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:
"Florence! Florence!"
Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei nähnyt mitään.
"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.
"Kuollut! Florence on kuollut!"