Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan.
Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.
Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa, jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.
"Mitä nyt?" sanoi hän hämmästyneenä. "Olin varma, että…"
Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo, muistikirja.
Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.
Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan, josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän revolveria.
Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi hänen kädestään.
Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä. Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko, oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan. Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja graniittipeitteen alle.
Arsène Lupinin haamu!