Ei vastausta.
"Koska hän puhui puhelimella, ei hän voi olla kaukana", ajatteli
Mazeroux.
Seisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja mennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen, jotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki yläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä oli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja Mazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.
Hän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä ja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.
"Tekö se olette, Mazeroux?" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta tulevan hyvin kaukaa.
"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan vaarallisesti?"
"En, ainoastaan huumaantunut… ja vähän väsynyt… nälästä… kuulkaa…"
"Minä kuulen".
"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista auki. Sieltä löydätte…"
"Mitä sitten?"