"Te olette hullu. Te unohdatte Marie Fauvillen."
"Marie Fauvillen?"
"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?
Enkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa."
Mazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä. Vapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se meni jo liian pitkälle.
Perenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi, reipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.
"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni", sanoi don Luis Mazerouxille, "hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä puhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden. Sellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät tuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät herrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'. — 'Tyhmyyksiä', sanovat he. — 'Ei varmastikaan', vastaan minä — 'Mistä sen tiedätte?' — 'Tiedän vain'. — 'Mutta mitä todistuksia teillä on?' — 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' — 'No niin, koska te sen sanotte, niin…' Ja kun kello on viittä vailla kolme, marssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen —!"
He tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään pakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.
"Odottakaa minua täällä, isäntä. Minun täytyy ilmoittaa prefektille."
Bulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis räjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin hän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet näkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen uutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista kyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut sammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä, joita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.
"Seuratkaa minua", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja viedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.