"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin pimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte vetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain sattuma, että sähkö palaa?"
"Kyllä. Me sammutamme sen."
"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin, sitä ei tarvita. Tämä on riittävä."
Kynttiläjalassa oli kynttilä. Hän otti sen ja sytytti.
Sitten hän sammutti sähkövalon.
Tuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.
Don Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.
"En luule että tarvitsee odottaa kauan", sanoi hän. "Arvaan, että vie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan paremmin kuin minä voin sen tehdä."
Nämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta, olivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä haastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään pilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat mitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko aseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget näyttäytyisivät.
Hänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina don Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin taivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta ja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan tyyneltä.
Kesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-, neljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna kynttilää ja sanoi: