"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto. Kauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan toimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon varmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut antanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen liikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän. Niin, hän pyysi apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että kaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä olisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli koonnut todistukset… Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme oli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario Mazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat nämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa? Lähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme kautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti? Hänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään vartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes vihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja tietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja huvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan. Rouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan hyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää, niiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen, sellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää kuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin ja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta. Sitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen ja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä mitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan. Kello yksitoista illalla rouva Fauville — jolle hän epäilemättä oli lähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen — lähtisi oopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin kotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen pyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva Fauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat poliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten tahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan voisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin lähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja tuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että joku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön todistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet! Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva temppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä ja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella terävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti, tuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli neljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville oli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin se oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun väliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko täydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä oli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli."
Don Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän tunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä historia oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He eivät arvostelleet, he uskoivat.
Herra Desmalions teki viimeisen kysymyksen:
"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa. Ulkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville tiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin kuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut ketään?"
"Siellä oli herra Fauville".
Vastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty syrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua, odottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä aivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen selityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet huudahtaessaan:
"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne näyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin."
"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme tietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää aivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee kevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra Fauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen näön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain kuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi…"
"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran," huudahti prefekti. "Te liikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden todistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä…"
"Tässä se on, herra prefekti."