"Mitä? Mitä te sanotte?"
"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn kirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu sen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on siis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen lattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan käsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren varustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11 i.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'."
Herra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään silmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.
"Oh, se roisto, se roisto," sanoi hän. "Miten on mahdollista, että on olemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!"
Värähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein kuulumaton, hän luki:
"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt kuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma kuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni saattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh, kuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.
"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä kuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen vihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli murtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla kuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi. Iltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt enää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja minä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi haudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.
"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen koston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista kohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun mahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset, todistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa viattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja taistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan, jotka selittävät syylliseksi!
"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku heidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa, joka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy kuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta antamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja Sauveraudin rikoksen.
"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät ylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista onkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka vartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun kirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa ei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen rakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden rihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka he ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja toinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte Vérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café du Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä myrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin, miten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja jossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa! Tanssikaa! Hyppikää!