"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne kruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen koneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se ole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje! Kymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään toivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!
"Ja mikä minua huvittaa enin — sillä nyt nauran — on ajatus, ettei kukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä… siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen… täydellinen pimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien viikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti tuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi tarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta, pyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu paikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon, käyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat pelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.
"Mikäli ei… mikäli ei tapahdu ihmettä… jos pommi jättää seinät pystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä neroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani lankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.
"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen. Käteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina. Minä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa, ystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun, varomattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut sairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että teillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt on, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä käsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni Sauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa yhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni! Tutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan. Oh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia… mutta riemuitsen! Kuinka ihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä olen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud itkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua… mustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud, armon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea aamu… mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi! Haluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro sinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin myrkkyä… kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta, niinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!"
Herra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat hämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut sangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja epäselvää.
Hän sanoi matalammalla äänellä paperiin katsoen:
"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai viimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän pelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi kukaan saattanut luulla tällaista?"
Hän heitti katseen don Luisiin ja lisäsi:
"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta terävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava… minä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat edeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti."
Don Luis kumarsi ja hänelle osoitettuun kiitokseen vastaamatta sanoi: