Ei puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti vaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.
Komisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja irtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.
Herra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että kivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä puuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen otsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen liikkeen.
"Mitä avaimia nämä ovat?" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista avainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.
Rouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei värähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän löydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:
"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan."
"Mazeroux", sanoi herra Desmalions. "Koettakaa niitä tuohon oveen."
Mazeroux teki niin. Ovi avautui.
"Niin", sanoi rouva Fauville, "nyt muistan… mieheni antoi ne minulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet."
Sanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin ei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä, jonka kohteeksi hän alkoi tulla.