Ja tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää. Oliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta rikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö hän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja jonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen hirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen ympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli siinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan erehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?
Joukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen.
Poliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:
"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?"
"Olin."
"Te olitte oopperassa?"
"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin kutsuihin."
"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?"
"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan minua juhlan loputtua."
"Ymmärrän", sanoi herra Desmalions. "Mutta kuinka te tulitte oopperasta rouva d'Ersingerin luo?"
Rouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen kuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat jonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi: