"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?"
Rouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:
"Kyllä, kyllä… minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin kappaleen matkaa…"
"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme ajurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä… valitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt…"
"Olen aivan valmis…"
"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen tehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan, josta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä koskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin."
Rouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka prefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.
Tämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi siinä todistus, varma ja vastaansanomaton.
Mutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut pelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi hänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen itseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi syyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos hän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.
"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?" kysyi herra Desmalions.