"Ei mitään uutta?" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.
Neiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis huomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva Fauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi loukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita kuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.
"Sehän on naurettavaa", sanoi Perenna. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään puolustautuvan niin kömpelösti."
"Mutta jos hän on syytön?"
Tämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman käsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.
"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?" Neiti Levasseur näytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa. Näytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi kasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa vaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi vain:
"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?"
"Saattaa olla", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein, "mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei olisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä merkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän kuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa hyväksyttävää selitystä niistä…"
Mutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä, eikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut löytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään ebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen. Lyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut. Yhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun haeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei löytäisi muita läheisimpiä perillisiä.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Perenna.