"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen, haluan puhella hänen kanssaan."
Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin; hiuksissa oli kukkia.
"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"
Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi. Ja hän toisti:
"Neiti Levasseur, Florence Levasseur… kuinka on hänen kuvansa joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"
Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja, ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.
Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna, joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä, jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että se meni pirstaleiksi.
"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.
Perenna vastasi:
"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"