"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä itsemurhan."
"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"
"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."
"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"
"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"
"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.
"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen. Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs henkilö…"
"Mikä henkilö?"
"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."
He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat asiaa joka puolelta.