"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."
"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."
Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.
Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen tarkastamaan Vanhaa linnaa.
Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan käyttäen, kiivetä sen yli.
Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.
"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.
Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo, jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.
Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.
"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis.
"Katsokaamme toiselta taholta."