Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä jotain ääntä.
Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään ja astui vajaan.
Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan äänen.
Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.
"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.
Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!
Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.
Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!
Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla kolinalla.
Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät kuitenkin koukistuneissa sormissa.
Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12. elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."