"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"
Hän ajatteli hiukan.
"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."
Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen matkaa hänen seisomapaikastaan.
Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä, oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että tynnyrinvanteet putosivat alas?
Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin, villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.
Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan takaa nousi olento uhkaavin elein.
Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui jälleen maahan.
Mutta hän oli nähnyt…
Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina sähkövalossa.