IX LUKU
Lupinin viha
Hän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului melua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta sähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta aukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten toisen pakenevan luukun kautta katolle.
Hän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli Florencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti rautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan huuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.
Hän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi alas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös, vaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä lisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä vihollisen puolelta.
Hän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli jatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea. Gaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä tietä.
Perenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle, jossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli metsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen, mutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.
Hän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä kerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.
"Oh, se kurja olento," mutisi hän värähtäen. "Kuinka voi hänellä olla niin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset ja melkein viattomat?"
Majatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä polttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin määrin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.