"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle sen. Mene nyt."
Sauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.
"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua.
Anna minun olla."
"En, en anna!" huudahti tyttö kiivaasti. "Tämähän on mielettömyyttä.
En halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!"
Sauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja hiuksiaan.
"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence," sanoi hän hiljaa.
Tyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet aseista.
Perenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään ojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun Sauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa vapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä tahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen vihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää Florencen hiuksia?
Hän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän kanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään saattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.
Hän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon. Sitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä ensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija tuli ylös portaita tarjotin kädessään.