"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin, tietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity sekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne."
Sauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman uhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli kuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta. Hän sammalsi:
"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!"
Hän syöksähti don Luisin eteen.
"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin että te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte nyt kuin pyöveli! Oh, te roisto… kurja!"
Hän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä.
Don Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa ja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin hänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut häntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut rakkauden.
Kun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran edestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin kaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan. Silloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen käsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:
"Minä kiellän teitä… Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne?
Rakastajattarenne? Silloin…"
Ääni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta, ettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen, sillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis epäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.