Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät, vihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin arvannut?
"No niin", sanoi Sauveraud, "olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy kulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on ainoa toive, joka on minulla jäljellä."
"Puhukaa", vastasi don Luis. "Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin katson sen sopivaksi. Puhukaa."
"Koetan olla mahdollisimman lyhyt", sanoi Gaston Sauveraud. "Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että te uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä kuitenkin olisi totuus, koko totuus."
Ja hän alkoi kertomuksensa:
"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa — te ehkä muistatte, että me olimme sukulaisia — ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät yhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän uutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa viisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien välillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet tavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani. Olin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä aina ja aina syvemmin."
"Te valehtelette!" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä.
"Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista."
Gaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana kasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin huudahdukseen jatkoi Sauveraud:
"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun vannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta ystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja sanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen varieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa huolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme, ystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti lääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme omistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan. Florence oli siellä.
"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa ottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä tyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli neljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut minun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha imettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan tulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön mukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli kunnes tuli siksi… mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään, otti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin suosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona Palermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja rakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni noina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan liian lyhyitä. Onnemme — onni, jota me kaikki kolme nautimme — musertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla. Joka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni, elämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta, mutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin jumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin hänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin eräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja tapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa, muttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta olimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän päiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa oli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset, joita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton kieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan näkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema sydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan, huomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole vaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti meidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa."