Hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen kertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut jännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston Sauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se hiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan ilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.
"Minkälainen näyttelijä!" ajatteli hän.
Ja hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman
vaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi
Marien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin?
Tahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?
Hän kysyi:
"Ja sitten?"
"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin tutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa, matkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa."
"Ja rouva Fauville?"
"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä puhuneet koskaan menneisyydestä."
"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?"
"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen velvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut minulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja lukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona, Marie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin, Florence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei ei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta… eikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä palasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin vuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen kaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen takaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi siitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin harvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän kaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät aina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin kiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin ohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin, että Marie istui ikkunassa. Hän näki minut — siitä olen varma — ja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani tuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen talonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina."