"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?"
"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia."
"Minulla ei ole mitään."
"Mitä?"
"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään todistuksia."
"Silloin en sitä usko!" huudahti don Luis vihaisesti. "En ja tuhannen kertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia, kieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa."
"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut", sanoi
Sauveraud tyynesti.
Sitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence Levasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän vastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi kertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:
"Jatkakaa kertomustanne!"
"Nyt," sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, "tulemme mitä tärkeimpiin tapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti tosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran onnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä Hippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja muutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa Florence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni pitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan kirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan tyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut mitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä. Kun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat vangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen poikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta."