"Mahdotonta!" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen. "Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi uskoa ettette olisi niitä kuullut."
"Keneltä?"
"Sanomalehdistä," huudahti don Luis. "Ja vielä varmimmin neiti
Levasseurin kautta."
"Sanomalehdistä?" sanoi Sauveraud. "Niitä en lue koskaan. Mitä? Onko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta asian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta puolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle matkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä, mutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut sekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa minulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että ebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että epäilykset kohdistuivat minuun."
"Niin," sanoi don Luis, "tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen mies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja varasti hänen kirjeensä."
"Minä en ole se mies", keskeytti Sauveraud.
Ja kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla korostuksella:
"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys, mutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien sisäpuolelle, sen vannon. — Ja minä toistan, en tiennyt mitään. Salama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä — se teidän on ymmärrettävä — isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa, että he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan päällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta. Olin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani poliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin tarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin ulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä pakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi tielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä ihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä päivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen… kaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin minä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He seisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa."
Gaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan vääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään, ja jatkoi:
"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä karkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli kadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla teitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän vakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien vihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te."