"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?"
"Koska hän näki teidän toimenne", huudahti Sauveraud, "koska oli enemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin Marie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä ja vihdoinkin…"
"Mitä?"
Gaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:
"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja ymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa."
Sauveraud jatkoi:
"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua, koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä — hänen tietämättään, sen vannon — myrkyttää teidät. Hänen moitteensa, hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun, mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana piti teidän autonne — huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan autovajanne vieressä — viedä teidät sekä liittolaisenne komisario Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea aseeni.
"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat. Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä. Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä. Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin saatoimme. Kun saimme kuulla — minkä te tietysti myöskin tiedätte — että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa. Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen johdosta… teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät — Le Mansissa, vai kuinka — nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten…"
Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen, että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut tämän olevan liatun.
Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei, tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä valkeaa, mikä mustaa.