Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence, joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh, kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!
Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi matalalla äänellä:
"Te uskotte minua, eikö niin?"
"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen vaikutusta vastaan.
"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella. "Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa — teidän takianne, kun Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä — halusin ei vain tappaa teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä! Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä, tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin: 'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että te palaisitte ja tulin tänne."
Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:
"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte sen mahdollisena… jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu. Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä, ainoastaan se mies saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se liian myöhäistä. Muutamassa päivässä on Marie ottanut itseltään hengen. Hän ei voi jatkuvasti olla vankilassa. Hänen aikomuksensa on kuolla. Mikään ei voi estää häntä."
Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin. Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä tavaton pelko.
Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna, vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän ympärilleen.
"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.