Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:
"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."
"Joka todistaa?"
"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän paperiarkin sisältävään kuoreen."
"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.
"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."
"No, no…"
"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä uhria."
"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton. Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."
"Tarkastaja Vérot ei palaa."