Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen. He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti, että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen kirjekuoren kaksi kertaa.
"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen niinkuin te epäilittekin."
Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen; kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään muotoinen koukku.
"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.
He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.
"Silmänräpäys".
"Mistä on kysymys?"
"Meitä vakoillaan."
"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."
"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua, tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."