"Kenet?"
"Murhaajan".
"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Kaikki käy kuin tanssi".
"Kyllä oli aikakin!" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä käsittämättä pilaa. "Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten itsekin näitte".
Don Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä, tutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi tarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.
Bulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine konstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä melua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien kiihottuneet huudot:
"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!… Lähemmät tiedot päällikkö
Vérot'n kuolemasta!… Poliisi ymmällä!"
Kun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.
"Mazeroux oli aivan oikeassa", ajatteli Luis. "Se koskee minua tahi sitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne tosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle johtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon salaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä iltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa suuri peli."
Hän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet, kun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava kauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin katsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen kiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan tulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi myöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen terävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla oli.