Kaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä, seisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.
Véronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan kallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä erisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin myöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan tunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.
"Sielläkö siis?" toisti Véronique.
Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun ihmisäänen.
Hän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt kuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli lapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:
Ja sanoi äiti niin,
kun tuuti nukuksiin:
"Et itkeä sä saa,
se kiusaa Maariaa…"
"Sama laulu… juuri sama…" mutisi Véronique.
Sitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi?
Joku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?
Ja ääni jatkoi: