"Tässäkö se on?" kysäisi Véronique.
Koira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten nojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella karhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta muistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi näkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä noutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.
Puolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen askelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin, Kaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se oli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä oikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä aukoista näki merelle.
Sitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita alaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut taivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä alhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique käsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan. Maanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti entisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen loiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia myöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä. Kaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä kulki läheltä meren rantaa.
Tuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään oli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä kouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota Archignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin näet saapumassa Mustiennummien alle.
Kaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin vilkaisemaan taaksensa.
Véronique virkkoi hiljaa:
"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää.
Sinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan…
Mutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut
oppaana hänelle?"
Käytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä, holvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot tuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei mitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.
"Sielläkö?" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta pitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta siivilöityi niukalta valoa.