— Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen keskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti kätensä piikkilanka-aidassa…
Mutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä tämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää verhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä, palavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina kunnioittavana.
Véronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.
"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin", jupisi hän koiran jo veikistellessä, "niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin vähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi kellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen miehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa… Joku lapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka nimikään ei ole piirtynyt muistiini…"
Hän veti koiran luokseen.
"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja enempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka olen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme rikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja tietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä sellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on sittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka viljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka', voine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan mielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö totta? Stéphane ja hän palaavat…?"
Kului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä.
Nykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.
Seuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut huoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:
"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen tuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane Marouxille. Lähdetään!"
Kaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi sille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi puolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti polkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen raunioröykkiöön. Uusi pysähdys.