Halukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin kuuluvan alkulauseen tapaisen:
"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan kasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska hän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska hän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä sopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on hallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte äidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen silloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä, ja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet, jotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni siihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne saan kerran palkkioni."
Kummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo kirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän ei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja lohtuisa, kuten Maguennocin kukat.
Sitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana poikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan menettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä hyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että harkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä kannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.
Ja vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja lausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.
"François, rakas poikani — voinenhan häntä niin nimittää? — François, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat yhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön kuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että et tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen luonteeseesi…"
Päiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin hän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi toivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.
"Me tapaamme hänet, François", lisäsi Stéphane, "ja silloin sinä käsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho, millaista katselemisen ja ihailemisen ilo."
Sitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia, joita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin tietävänsä.
Eräänä päivänä Tuileries-palatsissa — hän oli silloin kuusitoistavuotias — kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen ystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin…