Hän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:
"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai
Honorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?"
Koira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan ymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti. Kaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.
Siellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota ja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi leveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.
"Mitä tuo merkitsee?" ihmetteli Véronique. "Sinähän ne olet sinne haalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis todellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane Marouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu tässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon kanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?"
Véronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne viemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen kankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane Maroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen avata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli ja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen menneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja Françoisiin.
"Niin", tuumi hän, "minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä velvollisuutenikin".
Epäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.
Laukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan. Mutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin hämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta ja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus: Ystävälleni Stéphanelle.
"En käsitä… en käsitä…" jupisi hän. "Muistan hyvin tämän valokuvan… lienen ollut silloin kuusitoistavuotias… Mutta kuinka olin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?"