Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten, sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista vuotta oli kamppaillut.
"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa, mihin veit korput toissa päivänä…? Mutta mikä sinun on? Näytät niin miettiväiseltä… Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No mitä sitten?"
Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Oletko sinä tullut jonkun seurassa…? Muurin takana taitaa olla joku?"
Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.
Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään
Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.
Poika kuiskasi:
"Sinäkö se olet, Honorine?"
Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:
"Niin, sinä siellä varmaan olet… minä kuulen hengityksesi… Miksi et vastaa?"