Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä? Hänen poikansa kysyi häntä… hänen poikansa!
"François… François…" änkytti hän.
"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan… kyllähän sen tiesin…
Sinä olet siellä, Honorine?"
"Ei, François", vastasi Véronique.
"Kuka sitten?"
"Minä olen Honorinen ystäviä."
"Minä en kai tunne teitä?"
"Et… mutta minä olen ystäväsi."
Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?
"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"