"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."
Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.
"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi, joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi… Eikö siis…"
"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"
"Niin, sitä minun täytynee arvella."
"Tuntisitko sen naisen käden?"
"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."
"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."
Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen helposti työnnetyksi sisäpuolelle.
"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"