Ja hän lisäsi aivan hiljaa:
"Kuinka tämä käsi on kaunis!"
Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä omaansa, huudahtaen:
"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"
Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin näkyviin, ja äännähti:
"Arpi! Se on tuossa… aivan vaalea…"
Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona vanhasta varsin vakavasta haavasta.
Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen änkyttävän:
"Oi, äiti… rakas äiti… minun rakas äitini!"