François ja Stéphane
Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten, mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.
He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät äidit ja pojat.
"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä, sillä näihin kyyneleihin ei väsytä — vai mitä sanot, äiti?"
Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään. Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli uneksinut.
"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa… "Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla… Ja sinä elät, olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Minulla on poika… minun poikani on elossa…"
Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:
"Äiti… äiti… minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin surullista… surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."
Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä, monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja sielujen sisimpään.
François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan järjestystä.