"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa, ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä, älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."
"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä sinua jätä!"
"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä, ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."
"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"
"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."
"Näitkö sinä heidät?"
"En, oli pimeä."
"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta tottahan aavistelet…"