"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut kertovat…? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."
"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"
"Arvatenkin."
"Ja te yllätitte heidät…?"
"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin komeroa… Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin. Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös, tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin, ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän. Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen ollut kymmenen päivää…"
"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"
"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis rauhallisesti."
"Ketä?"
"Ethän vain naurane, äiti?"
"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"