"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä, mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta. Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi, Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani. Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde, äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."
Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi kuokan kammioon.
"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa. Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"
"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."
"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon maanalaisen käytävän suulle."
"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"
"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."
Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet, häntä seurannut.
"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä. Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla tikkaat?"
"On."