"Poista kivenlohkot ikkunasta… siten säästämme aikaa… sillä minä pelkään todellakin Stéphanen puolesta… Varo ennen kaikkea melua…"
Véronique siirtyi ikkunan luo.
Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.
"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.
Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti, eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!
Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä, että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan. Oli toimittava, ja hän toimi.
Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään, hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden sivupuihin ja alkoi laskeutua.
Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:
"Oi, François… rakkaani…"
Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys, kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.