Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:
"Tekö… tekö…! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana… yksi sana vain… Onko mahdollista, että se olette te…?"
Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän… se on tosiaan hän… hän on täällä…"
Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:
"Te…! Yöllä… edellisinäkin öinä… Ettehän te liene käynyt täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että tätä teiltä kysyn… Mutta minä… minä kun en tajua… Mistä te olette tullut?"
"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.
"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.
Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.
Véronique toisti hämmentyneenä:
"Niin, tuolta… François osoitti minut tänne…"