"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä, olin varma, että hän oli vapaana."
"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".
Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen mielenliikutuksensa.
"Hän pääsee vapauteen… Kohta hänet näette… mutta häntä ei saa pelottaa… On asioita, joista hän ei tiedä…"
Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja, vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet vastaamaan:
"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta itsestänikin näyttää, että muinoin… Niin, te muistutatte erästä kuollutta ystävääni…"
"Madeleine Ferrandiako?"
"Niin, Madeleine Ferrandia."
"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli teitä etäältä…"
"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan… Useita kertoja juttelimmekin teistä… Te punastuitte… Niin, niin se onkin… Teidän nimenne oli Stéphane… Mutta Maroux?"