"Madeleine ja minä olimme eri isää."
"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"
Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä pois. Jaksatteko te?"
"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt… Mutta kuinka täältä pääsee?"
"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne… Tikkaiden avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään…"
Stéphane oli noussut.
"Olitteko niin rohkea… sellainen huimapää…?" sanoi hän käsittäen vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.
"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen entiseen kidutuskammioon… kuolemanluoliin…"
Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli puhella.
"Lähtekää täältä! François on oikeassa… Ah, jospa tietäisitte, kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä… minä pyydän…"