Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.
Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina, olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.
Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.
KAHDEKSAS LUKU
Ahdistuksessa
Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:
"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle… niitä ei voi tavoittaa…"
Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.
"Siinä tapauksessa… siinä tapauksessa… te olette hukassa."
"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.